Riva del Garda, huhti/toukokuu 2014

Habanerojen yhteisen loma-, harjoitus- ja kilpailumatkan suunnittelu Italian suurimmalle järvelle, Gardajärvelle, alkoi jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella. Suunnitelmana oli, että jokainen hoitaa matkustukseen ja majoitukseen liittyvät seikat itse, ja paikan päällä toimitaan ryhmänä. Alkumetreiltä reissuun asti pääsi suurin osa kiinnostuneista ja kaiken kaikkiaan paikan päällä oli lähemmäs 20 henkeä, joista fillarin päällä käväisi kymmenkunta.

Matkustaminen Gardajärvelle voi olla ratkaisusta riippuen hyvinkin halpaa, sillä Ryanair lentää Tampereen Pirkkalan lentokentältä halvimmillaan muutamalla kymmenellä eurolla. Perjantain lennoilla oli hintaa suuntaansa hieman alle 100 euroa. Ryanair lentää Milanon lähellä olevalle Bergamon lentokentälle, josta on matkaa kohteenamme olleeseen Riva del Gardan kaupunkiin 130 kilometriä. Lentokentältä pääsee junan ja linja-auton yhdistelmällä suhteellisen edullisesti Riva del Gardaan, mutta harmaiden hiuksien säästämiseksi koko porukka käytti etukäteen tilattuja takseja, joka kustansi matkustajamäärästä riippuen 180-210 euroa.

Majoitusvaihtoehtoja on lukuisia, joista yhtenä esimerkkinä Spiaggia Residence. Kahden viikon majoituksen hinta kolmelta hengeltä oli reilut 800 euroa. Hotelli on kohtuullisen hyväkuntoinen, sisältää keittomahdollisuudet, jääkaapin sekä erityisen kiitettävä piirteenä pesukoneen. Internet-yhteys kahdelle viikolle kustansi 15 euroa.

Pyöräilijän kannalta on kaksi vaihtoehtoa – ottaa mukaan oma pyörä tai vaihtoehtoisesti vuokrata pyörä paikan päältä. Vuokrapyörät ovat erittäin hyväkuntoisia ja varustettu laadukkailla komponenteilla, mutta luonnollisesti vuokran hinta nousee helposti korkeaksi. Lentokoneella kuljettaessa polkupyörän lisähinta vaihtelee lentoyhtiöittäin, mutta esimerkiksi Ryanairilla se on 50 euroa per suunta. Seurueestamme muutama kuljettivat pyöränsä lentokoneessa ja näiden suhteen ei ilmennyt ongelmia.

Yksi vaihtoehto on ottaa alle oma auto ja ajaa paikan päälle, kuten kaksi seuruettamme tekivät. Ensimmäinen seurue suuntasi matkaan matkailuautolla ja kuljetti mukanaan kolme maastopyörää, kun taas pakettiauton takaosaan ahdettiin viisi pyörää.

 

Riva del Garda kaupunkina

Gardajärvi on Italian suurin järvi ja se sijaitsee Alppien juurella kolmen maakunnan, Brescian, Trenton ja Veronan, alueella. 370 neliökilometrin kokoinen järvi on syvimmästä kohdasta 346 metriä syvä ja pisimmästä kohdasta reilun 50 kilometrin mittainen. Habanerojen kohteena ollut Riva del Garda sijaitsee järven pohjoispohjukassa, jossa samaa järvenrantaa peittävät vierekkäin olevat Linfanon ja Torbolen kylät.

Riva del Gardassa on asukkaita 15 000 ja sen pääasiallinen tulonlähde on turismi. Turisteja oli liikkeellä jonkin verran, mutta kuuleman mukaan heinä-elokuussa lomasesonkina ihmispaljous on toisenlainen. Lomailijoista merkittävä osa tuntui olevan italialaisia, jotka suuntasivat paikalle pidennetylle viikonlopulle. BIKE Festival Garda Trentino -festivaaliviikonlopun aikana kuitenkin paikan päällä oli pyöräilystä kiinnostuneita turisteja tuhatmäärin ja ravintolat sekä baarit olivat täynnä ihmisiä.

Riva del Gardan ja ylipäänsä järven ympärillä olevat vuoret kohoavat jyrkästi rannasta ja kohoavat parhaimmillaan yli kahden kilometrin korkeuteen. Matkamme aikana korkeimmissa kohdissa oli edelleen lunta, josta osa ei ilmeisesti sula missään vaiheessa vuotta.

Maastopyöräilyn ohella Riva del Garda on aktiivinen kaupunki muunkin urheilun osalta ja paikan päällä järjestettiin optimistijollapurjehduksen EM-kilpailut. Purjehdus oli näkyvästi muutenkin esillä kaupunkikuvassa, sillä rannoilla oli reilusti purjeveneitä ja lisäksi järvellä näkyi paljon purjelautailijoita.

Kuvassa näkyy Monte Bondone, joka kohoaa merenpinnasta 2180 metrin korkeuteen ja etualalla Riva del Gardan rantaa, joka on 70 metriä merenpintaa korkeammalla.

Vappuviikonloppuna paikan päällä järjestettiin BIKE Festival Garda Trentino, joka käsittää Rocky Mountainin sponsoroiman marathonkilpailun sekä muun muassa endurokilpailun, joka on osa Specialized-SRAM-sarjaa. Viikonlopun aikana paikan päälle odotettiin saapuvan 30 000 vierailijaa, 3000 kilpailijaa ja 150 näytteilleasettajaa. Tämä näkyi paikan päällä, sillä ennen viikonloppua Riva del Garda oli suhteellisen rauhallinen, mutta viikonloppuna kaikki ravintolat, baarit ja kadut olivat täynnä ihmisiä.

Paikan päällä olivat käytännössä kaikki hiemankaan suuremmat pyörä- ja pyöräilytarvikevalmistajat, joten nähtävää oli reilunpuoleisesti. Valmistajat myös kauppasivat tuotteitaan, mutta hintataso ei ollut edullisimmasta päästä.

Taustalla näkyy lumihuippuinen Monte Baldo, joka kohoaa 2218 metrin korkeuteen. Malcesinen kaupungista Gardajärven itälaidalta pääsee Monte Baldolle 1760 metrin korkeuteen kaapelihissin avulla. Edestakaisen hissikyydin hinta vaihtelee 10-20 euron välillä ja pyörän kanssa yhteen suuntaan hintaa on 15-20 euroa.

Tapahtuman aikana kaupungin keskustassa kilpailtiin myös Brüggelmann City Eliminatorin muodossa. Kyseessä on muutaman sadan metrin mittainen rata, jossa on neljän ajajan yhteislähtö ja kaksi nopeinta suoriutuu karsinnassa jatkoon.

 

Maastopyöräily Gardajärvellä

Suomen maastoihin verrattuna maastopyöräily Gardajärvellä on hyvin erilaista – hyvässä ja pahassa. Pääosin yhteislenkkimme koostuivat 2-3 tunnin noususta ja kyseinen osuus oli nitkuttamista asfaltti- tai hiekkatiellä, joten tässä ei vaadittu maastonlukutaitoa. Kun ylämäkiosuus oli saatu taitettua taakse, edessä oli pelkkää alamäkeä yli 1000 laskumetrin verran. Valitettavasti koko kilometri ei ollut polkua alas asti, vaan loppulaskut olivat pääsääntöisesti jarrujen polttamista asfalttiserpentiiniteillä. Tässä kohtaa kädet olivat kuitenkin jo pääsääntöisesti niin hapoilla, että helpompi laskuosuus oli enemmänkin siunaus.

Kuvat eivät kerro koko totuutta, mutta jokainen osaa varmasti kuvitella, miltä maisemat näyttivät 1000-1400 metrin korkeudella, kun eteen avautui näkymä Gardajärvestä, sen ympärillä olevista vuorista ja alhaalla laaksossa olevista kylistä.

Sääolot huhti-toukokuun vaihteessa voivat olla melkein millaiset tahansa. Ylhäällä saattaa joutua ajamaan lumessa, mutta toisaalta lämpötila voi olla myös mukavasti helteen puolella. Reissumme aikana ensimmäisellä viikolla joka toinen päivä oli sateinen ja joka toinen kuiva. Lämpötila oli 15-20 astetta ja ylhäällä vuoristossa alle 10 astetta. Toinen viikko oli huomattavasti parempi ja sateettoman viikon aikana lämpötila pysytteli pääasiassa 20 asteen paremmalla puolella. Keskikesällä lämpötila nousee huomattavasti korkeammalle ja nyt rinteitä kaunistanut vehreys häviää kuivuuden tieltä.

Pilvisinä päivinä vuorien huippuja ei ollut näkyvissä ja pahimpina päivinä sumu esti näkyvyyden järven yli.

Asfalttitienousut ovat pääsääntöisesti maastopyöräilijän näkökulmasta suhteellisen loivia ja serpentiinitiet kipuavat tasaisen tappavaa tahtia vuoren rinteitä ylöspäin.

Asfalttinousujen ohella korkeammalla ja syrjemmällä tiet muuttuivat hiekkapohjaisiksi, joissa oli toisinaan reilunkokoisia veden syömiä uria. Tietyillä teillä kaikkein jyrkimpiä kohtia oli vahvistettu betonilla.

Yksi reiteistä, jonka ajoimme kahteen otteeseen, kipusi San Giovanni -nimiseen pikkukylään. Paikalla oli ravintola, jossa lämmittelimme ja söimme pienen välipalan ennen laskua takaisin Riva del Gardaan. Laskun mielenkiintoisin osuus oli nupulakivistä rakennettu vuoristopolku, joka oli erittäin huonossa kunnossa ja käytännössä kyseessä oli satoja metrejä pitkä Rock Garden -putki. Märällä reitti oli haastava, mutta kuivalla kelillä sen pystyi ajamaan loppuun asti – jos vain kädet olisivat kestäneet.

Riva del Gardassa on useita eri yrityksiä, jotka tarjoavat opastuksia. Habaneroja oli paikan päällä reilusti, joten saimme käyttöömme oman oppaan, joka vei meidät vähintäänkin mielenkiintoisia polkuja pitkin rinneravintolaan, jossa pidimme pienen juomatauon.

Gardajärven ympäristö on käytännössä täynnä erilaisia mahdollisuuksia maastopyöräilyyn ja useat polut poikkeavat pienien kylien läpi, jotka ovat itsessään näkemisen arvoisia. Kuvan kohdassa pidimme pienen tauon renkaan paikkaamista varten.

Kylien kupeissa on erilaisia viljelmiä, joista osa on pengerretty jyrkille rinteille. Tämän tasamaalaakson viljelmistä löytyi muun muassa oliivipuita.

Sadepäivinä alamäkien laskeminen oli vähintäänkin jännittävää puuhaa, kun kivet olivat liukkaita, reitit tuntemattomia ja kuraa oli pyörä ja syli täynnä. Petri Hakala hankki itselleen kyydin vuorelle, josta laski muutaman muun maastopyöräilijän kanssa alas Riva del Gardalle. The Skull -niminen reitti oli kokeneen endurohenkisen ajajan luonnehdinnan mukaan erittäin haastava, mutta onneksi kuvan kura oli eturenkaan syöttämää, eikä miehen itsensä.

Ajoimme useampaan otteeseen Gardajärven länsipuolisia rinteitä, josta löytyi erittäin hyviä alamäkipolkuja. Passo Rocchettan ja Pregasinan välillä oli loistavia metsäpolkuja, joissa osa pohjasta oli kuvan osoittamaa kivikkoa. Kuva ei jälleen anna koko totuutta rinteen jyrkkyydestä, mutta oman luonnehdintansa antavat jarrut, jotka kirjaimellisesti kiehuivat alaspäin tultaessa. Suomen maastoihin ja korkeuseroihin verrattuna jarrut saivat täysin erilaisen merkityksen, kun niiden kuumentuminen oli todellinen ongelma ja lisäksi jarrupalat kuluivat loppuun reilussa viikossa.

Suomeen verrattuna alamäet ja niiden tuomat haasteet ovat täysin erilaisia. Siinä missä Suomessa alamäet ovat lyhyitä ja kovimmalla koetuksella ovat hermot, Gardalla monet joutuivat kokemaan, miten käsistä loppui voima ja jalat olivat tulessa, vaikka alamäessä ei tarvinnut polkea ensimmäistäkään kammenkierrosta.

Lenkkien aikana emme välttyneet teknisiltä ongelmilta ja Santtu Kivelä koki ongelmia takakiekon kanssa, jonka vääntynyt pikalinkku petti pariin otteeseen ja kiekko pääsi hyppäämään pois paikoiltaan.

Myös renkaat olivat kovilla ja rengasrikkoja koettiin useampia. Santtu onnistui rikkomaan pari kuvaa aiemmin esitellyssä kivikossa renkaansa kyljen, jonka saimme pikakorjattua Esa Andsténin mukana olleella paikalla. Kun Santun rengas oli korjattu, Esan oma rengas petti kymmenen metriä myöhemmin. Myöhemmin samalla lenkillä samainen kivikko koitui myös Ville Suvannon kohtaloksi, kun litkut eivät kyenneet korjaamaan puolen senttimetrin viiltoa.

Ylempänä vuoristossa polut ovat täynnä terävää kalliopohjaa, irtokiviä ja jonkin verran myös juuria. Maasto on siis Suomeen nähden huomattavan paljon kuluttavampaa ja Racing Ralphin tapaiset kevyet renkaat eivät ole aivan omiaan. Kuvasta näkyy, miten terävät kivet ovat viiltäneet renkaan pintaa ja reunanappulan keskeltä halki.

– Ville Suvanto

 

Kilpailuraportit

Ville Suvannon omat kommentit

Osallistuin Gardalla marathonkilpailuun, jossa on ajettavana neljä eri pituutta. Alun perin ajattelin, että olisin ajanut toiseksi pisimmän Ronda Granden, joka on 76 kilometriä pitkä ja nousumetrejä kertyy 2800. Pähkäilin kuitenkin pitkään ajanko sen vai pykälää lyhyemmän Ronda Piccolon, joka on 45 kilometriä pitkä ja nousumetrejä on 1500. Päädyin lopulta Piccoloon, jotta en olisi rypenyt kovin montaa päivää palautumisen merkeissä.

Kilpailun lähtö on porrastettu ja ryhmä määräytyy pääosin aiempien vuosien suoritusten perusteella. Koska olin ajamassa kilpailua ensimmäistä kertaa, jouduin toiseksi viimeiseen lähtöryhmään ja takana olivat ainoastaan lyhimmän Ronda Facile -reitin ajajat. Käytännössä katsoen edessä oli parisen tuhatta maastopyöräilijää, joten ruuhka oli taattu. Oman ryhmän lähtöstartin pamahtaessa letka ei tuntunut ikuisuuteen liikkuvan mihinkään suuntaan ja kun viimein pääsin liikkeelle, kasa ajoi rauhallista vauhtia ja ohituksia oli vaikea tehdä.

Ensimmäiset kilometrit painettiin asfaltilla ja kun pääsin varsinaisen nousun juurelle, matkanteko pysähtyi kokonaan ja edessä oli väistämättä pyörän taluttaminen. Mäki oli kivipohjainen ja erittäin helposti ajettava, mutta ihmismäärä oli sen verran massiivinen, että reitti oli täysin tukossa. Noin 20 minuuttia kestänyt talutus olikin koko reitin raskain osuus, sillä penikkalihakset olivat aivan tulessa, kun vihdoin pääsin pyörän päälle ja polkemaan mäkeä.

Tämän jälkeen reitti avautui paremmin ja ylämäkeä pääsi ajamaan omaa vauhtia. Ensimmäisenä tavoitteena oli ottaa kiinni Mika Tuominen, joka oli lähtenyt aiemmassa lähtöryhmässä Esa Andsténin kanssa. Esan selkä tuli ensimmäisenä vastaan ja Esa arvuutteli, ajaisikohan hän Ronda Granden – lopulta selvisi, että ajoi. Jatkoin polkemista ja hieman myöhemmin vastaan tuli Mika, jonka kanssa ajoin jonkin aikaa samaa vauhtia.

Nousuosuuden lopussa oli yksi todella jyrkkä mäki, jossa jouduin polkemaan kinttuni aivan hapoille, jotta pääsin ylös asti. Näköpiirissäni mäkeen startanneista olin ainoa, joka selviytyi ylös asti. Huipulla oli huoltopiste, mutta jatkoin tästä suoraan eteenpäin kohti alamäkiä. Valitettavasti edessä oli paljon ilmiselvästi hyvin ylämäessä pärjänneitä pyöräilijöitä, joiden laskutaidot eivät kuitenkaan olleet aivan samalla tasolla. Ohituksia joutui tekemään oikealta ja vasemmalta ja muutamassa kohdassa pysähtymään, kun edessä oli pidempi letka taluttajia. Välissä oli myös hieman hiekkatietä, jolloin löin keulan lukkoon. Tämä oli pienoinen virhe, koska hiekkatieltä lähtikin suoraan vauhdikas ja varsin tekninen kivikkoalamäki, johon en ehtinyt ottaa lukitusta pois päältä. Ajoin polun keula lukossa pelonsekaisin tuntein, mutta en uskaltanut hidastaa kovin paljon, koska koin kohdan olevan vaikeampi hitaalla vauhdilla ja tangon ylimenovaaran kasvavan. Lopulta pääsin asfaltille ja lepuuttamaan väsyneitä käsiäni.

Loppu oli vauhdikasta asfalttitykitystä serpentiiniteillä, joissa vauhti nousi parhaimmillaan yli 70 km/h:iin. Viimeiset viisi kilometriä olivat tasaisempaa ja pääsin kolmen hengen ryhmään, jossa otin vetovuoron kolmisen kilometriä ennen maalia. Nostin hieman vauhtia ja kolmas letkassa ollut ajaja tipahti peesistä. Kun näin maalialueen siintävän edessä, nostin vielä vähän vauhtia ja sain tiputettua takana olleen kuskin kyydistä.

Loppuaikani oli 2:49:31,3, kun voittaja ajoi kilpailun aikaan 1:52:28,0. Aika riitti 258. sijaan, kun kilpailijoita oli yhteensä reilut 700. Kilpailu oli etukäteen varsin hankala, koska Suomen kilpailuissa ei ole missään lähellekään yhtä pitkää yhtämittaista nousua, joten otin tämän osuuden suhteellisen rauhallisesti. Jälkikäteen ajateltuna vähän liian rauhallisesti. Lisäksi aikaa söi reippaimmin harmillinen talutusosuus heti kilpailun alussa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin mukava kilpailu, jossa asiat menivät pääosin hyvin.

 

Esa Andsténin omat kommentit

Kisa-aamuna ei oikein aamiainen uponnut, mutta jotain oli pakko silti syödä. Tankkaus oli siis mitä ilmeisimmin onnistunut. Lähtölaukaus oli heti klo 8.00 jälkeen eli aikaisin oltiin liikenteessä. Lähtöpaikkani ei ollut aivan kuumimmassa kärjessä, joten omaa lähtökarsinaa sai hetken hakea. Kisan konsepti oli siinä mielessä mukava, että matkan pituuden sai valita päivän kunnon mukaan reitin päällä. Itse olin jo päättänyt etukäteen ajaa toiseksi pisimmän lenkin eli Ronda Granden. Pituutta Grandella oli 76 km ja nousumetrejä yhteensä reilu 2800. Tavoittelin vain maaliinpääsyä ilman sen kummempaa aikatavoitetta – olisihan tämä ensimmäinen kerta, kun yhdellä lenkillä kipuaisin noin paljon.

Paukusta paahdettiin taas asfalttia pitkin ensimmäiseen nousuun asti, jossa meno hyytyi pahasti. Ajamaan ei päässyt, joten talutushommiksi meni. Monia saksalaisia tämä ei tuntunut haittaavan vaan Achtung! Links! -huudot kaikuivat kiviseinistä. Ilmeisesti oli voittokamppailu käynnissä. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen päästiin taas ajamaan, ylämäkeen tietysti. Pyörittelin rauhassa mutka ja suora kerrallaan ja hivuttauduin pikkuhiljaa mäen päälle. Villekin siinä mäessä pyyhälsi ohi. Ylhäällä vetäisin yhden geelin kiduksiin ennen ensimmäistä metsäosuutta. Lyhyen tasaisen osuuden jälkeen päästiin pitkästä aikaa alamäkeen, ja mitä herkkua se olikaan. Fiilis oli vähän kuin olisi mutavyöryn päällä ajanut. Ajamista ei helpottanut edellä taluttaneet kilpakumppanit.

Alamäen mutakuorrutuksen jälkeen tuli ensimmäinen huoltopiste. Täydensin juomarepun ja nappasin parit geelit mukaan. Nutrixxionin kofeiinigeelit hoitavat hommansa muuten hyvin, mutta ne maistuvat ihan Mr. Hankeylta. Huollon jälkeen jatkettiin taas lyhyellä ylämäkipätkällä ennen loistavaa singletrack-laskua, jossa sai päästellä ihan limiitillä tukka hulmuten. Vähän ehkä innostuin liikaa kyseisellä pätkällä ja pari kertaa meinasi fillari lähteä lapasesta. Sitten koittivatkin kisan kovimmat hetket. Ensin 700 m nousua 8 km matkalla, jonka jälkeen paikoitellen kivikkoinen erittäin vauhdikas lasku ennen kuin taas jatkettiin seinäjyrkällä 450 m nousulla. Nousut menivät suurimman osan ajasta hiukan kävelyvauhtia nopeammin. Yhdessä jyrkässä kinkamassa, kun sain juuri ja juuri kammen pyörimään, kuulin, kun takaa lähestyi pari italiaanoa leppoisasti jutellen. Nyt on kovakuntoista porukkaa tulossa, ajattelin, ja hetken päästä ohi pyyhälsi pari vanhempaa herrasmiestä sähköpyörillä. Että näin.

Mäen päällä oli seuraava huoltopiste, jossa hengähdin vähän pitempään ja nautiskelin maisemista. Kilpailuvietti oli kuitenkin sen verran kova, etten viitsinyt kovin montaa kaveria päästää edelle ja matka jatkui. Suurimmat nousut olivat tässä vaiheessa jo ohi ja odottelin pitkiä nautinnollisia alamäkipätkiä. Niitä vain ei tullut. Sen sijaan jyrkkiä pudotuksia riitti ja niiden välissä eri mittaisia nousuja. Hirveästi ei päässyt huilaamaan missään vaiheessa. 60 km jälkeen alkoi jo hiukan usko loppua, että eikö se mega-alamäki ala missään vaiheessa. Noh, tulihan se sieltä, mutta suurimmaksi osaksi se oli asfaltoitua autotietä eli ei mitään maailman mielenkiintoisinta ajettavaa. Vauhtia sen sijaan sai kerättyä sitäkin enemmän ja pohjat yhdellä suoralla olivat 78 km/h. Lopussa oli vielä muutama kilometri tasaista pätkää maaliin asti ja otin siinä vielä pienen henkilökohtaisen aika-ajon, kun kerran jaloissa oli vielä puhtia jäljellä.

Maaliin pääsin ajassa 6 h 12 min 10 s sijalla 237. Jälkikäteen ajatellen alle kuuden tunnin aikaan olisi päässyt helpostikin, mutta jääpähän parannettavaa ensi kerralle.